Suomen luonto on suurenmoinen. Sen tuoksut, äänet ja värit vaihtelevat ja muuttuvat vuodenaikojen mukaan ja vuosien myötä. Luonto tarjoaa tapahtumia tauotta. Siellä voi ilman suorituspaineita marjastaa ja sienestää, retkeillä ja seikkailla. On tietysti hauska myös oppia uusia asioita.

Suomalaiset ovat vieraantumassa luonnosta, ja nykyisten koululaisten luonnontuntemus on huonompi kuin heidän isovanhempiensa. Suuren osan luontotietämyksestään lapset saavat koulun ulkopuolelta, televisiosta, internetistä, kirjoista – ja vanhemmiltaan.

Suomen lasten luontokirja on katseluelämys ja tietopaketti, joka antaa virikkeitä koko perheen yhteisiin luontohetkiin. Sen aukeamien myötä pääsemme nojatuolimatkalle rannikoilta tuntureille, takapihan ryteiköistä korpimetsiin ja lehdoista aapasoille.

Luontoharrastuksen löytänyt lapsi saa luonnosta iloa, rauhaa ja lohtua läpi koko elämän. Luonto yhdistää eri sukupolvia, se on elämysten aarreaitta. Mitä paremmin tuon aarteen tuntee, sitä päättäväisemmin sitä haluaa suojella ja vaalia.

Lähdetään yhdessä metsiin, samoamaan soille, tarpomaan tuntureille ja viihtymään vesille.

Hyviä luontoretkiä ja -hetkiä!

Lasse J. Laine ja Iiris Kalliola

.....................................................................................................................................................

Tarinoita tarvitaan...

Luin kuudesluokkalaisten kirjoitelmia. Olin hämmentynyt. Osassa ei ollut enää lainkaan tunnistettavaa tarinaa. Varsinkin poikien kirjoituksissa toistui tasomainen rakenne: he kuvasivat toimintaa, joka ei oikeastaan alkanut mistään, eikä myöskään johtanut mihinkään. Ainoastaan tehosteet (lue: taistelut) voimistuivat. Aivan oikein, rakenne muistutti melko yhtenevästi konsolipelien analogiaa. En yritäkään väittää, että pelit ovat nyt jo lopullisesti mädättäneet kultaisen nuorisomme aivokurkiaiset, mutta ilmiö on silti syytä ottaa vakavasti.

Kun lapsi kuuntelee iltasatua, lukee ensimmäistä kirjaansa tai toistaa kuulemansa vitsin, hän samalla huomaamattaan omaksuu ja sisäistää tarinan rakenteen. On alku, käännekohta ja loppu. Niinhän me jäsennämme myös elämäämme. Tapahtumat muodostavat ketjuja, aikakaudet alkavat ja päättyvät, jokainen päivä on oma tarinansa. Kertomuksen rakenne ja sen tunteminen tuo turvallisuutta, sillä se on ikään kuin vaatepuu, jolle me voimme ripustaa yksittäisten tapahtumien henkarit. Tuntiessamme tarinoita me samalla tiedämme, että kaikella on alkunsa ja loppunsa. Mikään ei kestä ikuisesti, ja vaikka Afganistanin tilanne tällä hetkellä kieltämättä muistuttaa tasoittain kovenevaa videopeliä, on silläkin epäilemättä loppunsa. Tieto siitä auttaa uskomaan tulevaisuuteen.

Mutta, entä jos meillä ei olisikaan kykyä rakentaa kertomuksia ja jakaa niitä? Jos kaikkien meitä ympäröivien tarinoiden lomasta onnistuisikin putkahtamaan lapsi vailla tarinaa? Lapsi vailla alkua ja loppua.

- Timo Parvela

Kuva: Ville Palonen