Nyt esittelyssä!
Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
Romaanieni syntyprosessi on aina ollut pitkä, mutta harvoin niin pitkä, kuin teoksen Minne tytöt kadonneet kohdalla. Sain nimittäin ensimmäisen sykäyksen jossain määrin Afganistaniin sijoittuvan tai maan asioita käsittelevään tarinaan jo keväällä 2003, jolloin osallistuin Yleisradion Kabul kutsuu –projektiin. Siinä suomalaiset ja afganistanilaiset eri alojen taiteilijat kävivät kirjeenvaihtoa työn tekemisen ehdoista kotimaissaan. Kirjeenvaihtotoverini oli runoilija Khaleda Froagh, joka suhtautui maansa jälleenrakentamiseen optimistisesti. Tarkoituksenani oli vierailla maassa jossakin käänteessä, mutta sitä vaihetta ei toistaiseksi ole tullut. Sen sijaan olen seurannut maan tapahtumia tiiviisti kaikki nämä vuodet, ja uusimmassa kirjassani lähetin sinne Maria Kallion.
Jo Väärän jäljillä –kirjaa kirjoittaessani minulle oli selvää, että Maria siirtyy perheväkivaltaprojektista kansainvälisiin tehtäviin. Nyt pääsisin viimein kirjoittamaan Afganistanista. Mutta miten Maria sinne joutuisi? Kuten uutisista tiedämme, Afganistanissa ei ole toimivia poliisivoimia, mutta niitä yritetään kovasti saada aikaan. Niinpä keksin EU-projektin, joka rakentaa maahan uutta poliisikoulua. Sen opettajia koulutetaan Suomessa, Poliisiammattikorkeakoulussa Tampereen Hervannassa. Maria on yksi opettajista, ja kun hänet kutsutaan Afganistaniin poliisikoulun avajaisiin, hän lähtee matkaan lähipiirinsä vastustuksesta huolimatta. Tyypillistä Mariaa ottaa turhia riskejä.
Kirjan avaus siis tapahtuu Afganistanissa, mutta aika pian siirrytään takaisin Suomeen ja Marialle tuttuihin maisemiin, Espoon poliisiin, jossa hän astuu täysin uuteen virkaan, Jyrki Taskisen kehittelemään epätyypillisen väkivaltarikollisuuden tutkimiseen erikoistuneeseen soluun.
Vaikka Kallio-sarja on Luminaisesta (1996) saakka sijoittunut Espoon poliisiin, olen tietoisesti ollut jäljittelemättä sen organisaatiota. Myös tämä solu on täysin omaa keksintöäni. Se antaa liikkumavapautta niin kirjailijalle kuin Mariallekin. Marian solun lähimpien työtovereitten valinnassa olin täysin itsekäs: pidän kovasti sekä Pekka Koivusta että Ville Puupposesta ja halusin taas päästä kirjoittamaan heistä. Solun ensimmäinen keissi on kolmen Espoosta lyhyen ajan sisällä kadonneen maahanmuuttajatytön jäljittäminen. Heitä yhdistää muun muassa Tapiolassa Otsolahdentiellä toimiva Tyttökerho – paikka, jossa Marian tytär, tässä teoksessa jo kolmentoista vuoden ikään ehtinyt Iidakin tapaa käydä.
Heti Kallio-sarjan alussa päätin, että sen aika kulkee samaa tahtia kuin tosielämän aika, vaikka mielestäni niin ei fiktiossa tarvitse ollakaan. Kuolemanspiraalin (1997) lopussa syntyvä Iida on siis jo teini ja Taneli täyttämässä kymmenen. Eräs sarjan aikaisemmissa osissa tavattu nuori henkilö on jo varttunut aikuiseksi ja Maria kohtaa hänet yllättävässä yhteydessä. Tästä en kerro enempää, ettei yllätys rikkoudu.
Joku ystävistäni kysyi jo muutama vuosi sitten, millainen suhde Marialla on omaan isäänsä. Nyt tuntui olevan oikea aika vastata siihen, sillä kirjan yhdeksi teemaksi oli selkeästi nousemassa isien ja tytärten suhde. Marian isän hahmotteleminen oli todella hauskaa, vaikka teenkin hänelle kirjan kuluessa aika ilkeän tempun.
Vähemmän mukavaa sen sijaan oli perehtyminen maahanmuuttoaiheiseen nettikeskusteluun. Välillä lähes menetin jo uskoni ihmiskuntaan, ja sen on paljon sanottu kaltaiseltani ihmisen hyvyyteen luottavalta optimistilta. Siksi pidän tätä kaikkein rankimpana kirjoitusprosesseistani, mutta yksi periaatteistani on aina ollut, että kirjoittaessa pitää mennä omia pelkoja päin.
En kuitenkaan halua opettaa tai edes väittää mitään, tahdon vain esittää hämmentyneitä kysymyksiä. On hyvä, jos ne herättävät lukijassa tunteita, mitä tahansa; ärtymystä, iloa, myötätuntoa. Itse nautin eniten kirjoista, jotka liikauttavat jotakin sisimmässäni.
Olen naputellut Minne tytöt kadonneet –kirjan ensimmäistä versiota kannettavalla tietokoneella mitä kummallisimmissa paikoissa, kuten Geneven ja Pariisin lentokentillä ja kaatosateen ropistessa hampurilaisen hotellihuoneen suuriin ikkunoihin. Mukaan on tarttunut paljon itse näkemääni, kuten Otsolahdentien maisemat, joihin vanhempi poikani muutti viime syksynä. Erityisen iloinen olin sitä, että saatoin antaa Marian perheelle toisen kissan. Sen osuvan nimen keksi puolestaan nuorempi poikani.
En kirjan kirjoittamisen jälkeen edelleenkään osaa vastata siihen, miten pitää menetellä kun uskonnot ja kulttuurit törmäävät yhteen. Maria kuitenkin koettaa antaa yhdenlaisen vastauksen kirjan lopussa. Ehkä se on ainoa mahdollisuus koettaa elää yhdessä erilaisten ihmisten kanssa.
Leena Lehtolainen
.......................................................................................................................
Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet, Tammi
 Maria Kallio -sarjan uutuus kertoo vieraan ja toiseuden pelosta – ja vihasta.
EU:n projektissa työskentelevä Maria Kallio on ollut kouluttamassa afganistanilaisia poliiseja ja matkustaa maahan poliisikoulun avajaisiin, tuhoisin seurauksin. Palattuaan kotimaahan Maria aloittaa työt epätyypillisten rikosten solussa ja saa selvitettäväkseen kolmen maahanmuuttajatytön katoamistapaukset. Tytöt ovat käyneet samassa Tyttökerhossa kuin Marian tytär Iida.
Sitten hangesta löytyy neljäs muslimityttö, omalla päähuivillaan kuristettuna. Onko tapauksilla tekemistä toistensa kanssa? Onko liikkeellä sarjamurhaaja? Vai onko tyttöjen perheillä jotain tekemistä katoamisten kanssa?
Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet on mukaansa tempaava kuvaus tämän ajan monikulttuurisesta Suomesta ja perinteiden törmäyksestä. Se on matka arkeen jota määrittävät vanhat uskomukset ja ihmismieleen juurtuneet tapakäsitykset. Kuka on oikeassa tilanteessa, jossa on kaksi totuutta?
Myynnissä 5.8.2010 alkaen
.......................................................................................................................
Leena Lehtolainen on Vesannolla syntynyt kirjailija. Kirjailijantyönsä lisäksi hän on toiminut mm. kirjallisuuden tutkijana, kolumnistina ja kriitikkona. Leena Lehtolainen on suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon vuonna 1995 tutkimalla dekkarilajille tyypillisiä piirteitä Eeva Tenhusen kolmessa salapoliisiromaanissa. Kirjailija asuu länsiuusimaalaisessa Degerbyssä.
Lehtolainen julkaisi ensimmäisen romaaninsa jo 12-vuotiaana; nuorisoromaani Ja äkkiä onkin toukokuu ilmestyi vuonna 1976. Viisi vuotta myöhemmin ilmestyi nuorisobändistä kertova romaani Kitara on rakkauteni.
Vuonna 1993 ilmestynyt Ensimmäinen murhani aloitti Lehtolaisen rikosromaanien sarjan, joka elämänmakuisen sankarittarensa Maria Kallion myötä on tuonut miesvetoiseen dekkarikirjallisuuteemme innolla vastaanotetun naisnäkökulman. Syksyllä 2010 ilmestyvä Maria Kallio -romaani Minne tytöt kadonneet on sarjan yhdestoista. Aiemmat Maria Kallio -rikosromaanit ovat saatavana taskukirjoina. Lehtolainen on kirjoittanut muitakin kuin rikosromaaneja, viimeisimpänä teoksen Luonas en ollutkaan (syksy 2007).
Palkinnot:
Svenska folktingetin Päivää God dag -palkinto 2004.
Ehdokas pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon saajaksi 2003
Kirjapöllö-palkinto 2002
Ehdokas pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon saajaksi 2002
Espoon kaupungin taidepalkinto 2000
Suuren Suomalaisen Kirjakerhon tunnustuspalkinto 2000
Vuoden johtolanka -palkinto (Suomen dekkariseura) 1997 esseekokoelmasta Murha pukee naista
Espoo-mitali 1997
Vuoden johtolanka -palkinto 1996 teoksesta Luminainen
Lisäksi lukuisia merkittäviä apurahoja mm. useita Valtion kirjallisuustoimikunnan monivuotisia apurahoja, Uudenmaan läänin taidetoimikunnan apurahoja, opetusministeriön kirjastokorvausapurahoja ja Suomen kulttuurirahaston sekä Kansan Sivistysrahaston Tammen rahaston apurahoja.
Teokset:
Minne tytöt kadonneet (rikosromaani), syksy 2010
Henkivartija (rikosromaani), syksy 2009
Väärän jäljillä (rikosromaani), 2008
Luonas en ollutkaan (romaani), 2007
Viimeinen kesäyö ja muita kertomuksia, 2006
Rivo Satakieli (rikosromaani), 2005
Jonakin onnellisena päivänä (romaani), 2004
Veren vimma (rikosromaani), 2003
Kun luulit unohtaneesi (romaani), 2002
Sukkanauhatyttö ja muita kertomuksia, 2001
Ennen lähtöä (rikosromaani), 2000
Tappava säde (psykologinen trilleri), 1999
Tuulen puolella (rikosromaani), 1998
Kuolemanspiraali (rikosromaani), 1997
Luminainen (rikosromaani), 1996
Kuparisydän (rikosromaani), 1995
Harmin paikka (rikosromaani), 1994
Ensimmäinen murhani (rikosromaani), 1993
Kitara on rakkauteni (nuorisoromaani), 1981
Ja äkkiä onkin toukokuu (nuorisoromaani), 1976
Lisensiaatintyö
Vanhaa, uutta, lainattua ja sinistä: geneerinen repertuaari ja intertekstuaalisuus Eeva Tenhusen teoksissa Mustat kalat, Nuku hyvin, Punahilkka ja Kuolema sukupuussa. (Helsingin yliopisto, Helsinki 1995)
Jatkokertomukset ja novellit
Pimeän valon päivä. Kokoelmassa Joulutarinoita. Helmi 2003.
Ilman armoa. 4-osainen jatkokertomus. Suomen Kuvalehti 23–26/2002.
Hyvä peffa (novelli) teoksessa Intohimosta rikokseen, 10 suomalaista rikosnovellia. Toim. Kari Lindgren. Book Studio 2002.
Syväänjäädytetty mies. Lippu-lehti joulunumero 2002.
Viimeinen kesäyö. 4-osainen jatkokertomus. Me Naiset 26-26, 27, 28 ja 29/2001.
Jääprinssi ja rokkimimmi (novelli). Demi 11/2000.
Tuhoisat tähdet. 35-osainen jatkokertomus. Aamulehti, Etelä-Saimaa, Etelä-Suomen Sanomat, Hämeen Sanomat, Hyvinkään Sanomat, Iisalmen Sanomat, Ilkka, Itä-Savo, Kainuun Sanomat, Kaleva, Karjalainen, Keskipohjanmaa, Keski-Uusimaa, Kouvolan Sanomat, Kymen Sanomat, Lapin Kansa, Länsi-Savo, Pohjalainen, Pohjolan Sanomat, Salon Seudun Sanomat, Satakunnan Kansa, Savon Sanomat, Turun Sanomat, Uusimaa. 25.6.–31.7.1999.
Ruumiinkulttuuria (novelli). Me Naiset Sport (1/98) 17.3.1998.
Joulutähdet. 2-osainen jatkokertomus. Outokummun Seutu 19. ja 23.12.1997.
Sukkanauhatyttö. 5-osainen jatkokertomus. Helsingin Sanomat, sunnuntaisivut. 12.10.–9.11.1997.
Ruusuja ja kivääreitä. 40-osainen jatkokertomus. Hämeen Sanomat, Kainuun Sanomat ja Länsi-Savo 20.6.–31.7.1997.
Verenpunaiset kivet. 39-osainen jatkokertomus. Hämeen Sanomat, Kainuun Sanomat
ja Länsi-Savo 21.6.–31.7.1996.
Kirjallista materiaalia (novelli) teoksessa Murha Bulevardilla. Sapo-sarja. WSOY 1994.
Ensimmäinen joulu (novelli). Työväen joululehti 1987.
Tärkeimmät artikkelit ja toimitustyöt
Kun karjalaistyttö Ahvenanmaahan rakastui. Teoksessa Rikkaampi elämä (toim. Joakim Enegren). PQR-kultur 2005. En nordkarelisk flicka förälskar sig. Ett rikare liv. (Översatt Jan Nåls, red. Joakim Enegren.) PQR-kultur 2005.
Loputtomien merkityksien kaupunkiopas. Teoksessa Ääntä ja Vimmaa (toim. Hannu Harju). Tammi 2004.
Pieni vahva tyttö. Astrid Lindgrenin Pampula. Kaari Utrion ja Kai Linnilän 60-vuotisjuhlakirja 2002.
Tarinankertojatytöt. Bibliophilos-lehden 60-vuotisjuhlanumero 1/2002.
Suhdetta solmimassa. Ensivaikutelmia Inkoosta. Saada asettua maisemaan. 16 ääntä Inkoosta. (toim. Marit Lindqvist). Inkoon kunta 2000. Om att skapa kontakter. Mina första intryck av Ingå. Att få bo sig i ett landskap. 16 röster om Ingå. (Översatt Marit Lindqvist, red. Marit Lindqvist.) Ingå kommun 2000.
Hur jag blev mördare? Mord i nord. SFV-kalender 2000. Svenska folkskolans vänner 2000.
Maan äitejä. Minun mielestäni Tarja Halonen. Toim. Kimmo Kiljunen. Presidentti 2000.
Identiteetti, jota en halunnut. Ja sitten me kirjoitettiin… Kirjailijana Espoossa. Toim. Katri Sarmavuori. Espoon kirjailijat 2000.
Ritari ruosteisessa Toyotassa. Reijo Mäen Jussi Vares ja miehisyyden kliseet. Murha ei tunne rajoja. Toim. Risto Raitio, Paula Arvas ja Keijo Kettunen. Book Studio 1997.
Luhtaorvokki vai päivänkakkara? Suomalaisen naisdekkarin vaiheita 1940-luvulta nykypäivään ja Miten minusta tuli murhaaja. Murha pukee naista. Toim. Ritva Hapuli ja Johanna Matero. KSL 1997.
Suden morsian? Salaileva kertoja Eeva Tenhusen Nuku hyvin, Punahilkassa. Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseudulle. Toim. Tero Norkola ja Eila Rikkinen. Tietolipas 146. SKS 1996.
Varjomies ja hyvä nainen. Hammettista, sentimentaalisuudesta ja naisvihasta. Varjomiehen jäljillä. Toim. Keijo Kettunen. Suomen Dekkariseura 1994.
Varjoja ja kaikuja. Shakespearen sisarpuolet. Naispuolisia lukukokemuksia. Toim. Sara Heinämaa ja Päivi Tapola. Kääntöpiiri 1994.
Neljä elämää (yhdessä Liisa Koskisen kanssa) ja Peterin peilit. Kuka ja miksi. Dorothy L. Sayers 100 vuotta. Toim. Leena Lehtolainen. Suomen Dekkariseura 1993.
Miksi tutkia naisdekkareita. Avauksia. Nuoret tutkijat kirjoittavat. Toim. Maria-Liisa Nevala. Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitos 1991.
P.D. James. Kissansilmiä. Anglo-amerikkalaisia naiskirjailijoita 1970–80-luvuilla. Toim. Helena Saaristo. Kirjastopalvelu Oy 1991.
Syyllisyys ja sovitus Agatha Christien tuotannossa. Enimmäkseen roskaa komeissa kulisseissa. Christie-filmatisoinneista. Agathan vuosisata. Toim. Risto Raitio. Suomen dekkariseura 1990.
Lisäksi lukuisia tv-, teatteri-, ooppera- ja kirjallisuuskritiikkejä, artikkeleja ja haastatteluja eri lehdissä. |