Nyt esittelyssä!

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone
Kuva: Irmeli Jung

HYVÄ LUKIJANI

Työskennellessäni Väkivaltarikosyksikössä − siis Murharyhmässä, siinä aidossa ja oikeassa joka toimii Helsingin rikospoliisissa − huomasin usein harmikseni, että perässäni myyrysti kutsumaton ja näkymätön ja nimetön kumppani. Tai oikeammin varsinainen pikku pirulainen. Kaikista yrityksistäni huolimatta vei hyvän aikaa, ennen kuin sain sen nimen selville. Se oli Ahdistus. Ja vielä pidempään sain setviä, miksi maailmassa se hiippaili kannoillani. Lopulta sekin toki selvisi, kun kerran ”poliisi tutki asiaa”. Tungettelijan oikea nimi olikin Jännitys.

Sen kohtasi väkivaltarikostutkijan työssä lähes päivittäin − mennessään yksin keikkapaikalle, jossa saattoikin olla vastassa päihteistä sekopäinen porukka, jollakulla ehkä puukko hihassaan, tai valmistautuessaan ottamaan kiinni jotakuta, jonka tiesi jo kertaalleen tappaneen; tai sitten keräillessään pääradalta jonkun onnettoman palasia pikajunien porhaltaessa molemmin puolin pelkkänä kumuna ohi − tai ehkä sen kohtasi vain työpöytänsä ääressä miettiessään, mitä kaikkea edessä oleva yövuoro rojauttaisi sillä kertaa syliin.

Mutta töissä tuota ei huomannut. Ei yksinkertaisesti ehtinyt, sillä toinen toistaan seuranneet tehtävät eri osapuolineen ja satoine yksityiskohtineen vaativat kaiken huomion ja keskittymiskyvyn. Eikä myöskään voinut: omaa työtään ei sopinut liiemmälti pingotella, sillä silloin se olisi jäänyt tekemättä. Sitä paitsi jännitteet syntyivät todellisuudessa tyystin toisenlaisista asioista kuin elokuvissa. Odottamassa ei ollutkaan hiiviskelyä takinkaulukset pystyssä öisillä kujilla, ei hurjia takaa-ajoja joissa kumia paloi ja pelti rutisi, saati sitten tulitaisteluja ja vonkuvia luoteja, puhumattakaan superräjähdyksistä, jotka olisivat lennättäneet loputkin Helsingistä Sipooseen. Jännitys syntyikin aivan muusta − ja muualla. Mutta hyvin lähellä silti.

Tajusin, että jännityksen kannalta oli oleellisinta se, mitä ihmisen mielessä tapahtuu. Tai mitä siellä antaa tapahtua. Ellei sitten peräti itse laita noita tapahtumia käyntiin. Eikä tuo koskenut vain rikoksia tutkivaa poliisia, vaan kaikkia osapuolia: uhreja, omaisia, todistajia, epäiltyjä; rikoksien yhteydessä kaikkien mielessä kävi melkoinen hyöky, jossa poukkoilivat tunteet ääripäästä toiseen. Ja juuri nuo syrjään sysätyt jännitteet vetivät iltaisin ylleen valepuvun ja tunkivat seuraan hiljaa hivuttamana levottomuutena.

Sattumien oikuista jouduin jo lapsena olosuhteisiin, joissa kultaakin arvokkaampaa ( tai kuten sen muksuna koki: elinehto ) oli osata ennakoida mitä kenenkin ilme kulloinkin tarkoitti, tai jokin käsien rauhaton liikahdus, ehkä kurkun kyrmyytys tai kenties epätavallisen nopeat askeleet. Ymmärtämättä suoranaisesti asiaa opin jo tuolloin ihmisen ”lukemisen” aakkoset. Ja niistä kehittynyttä taitoa olen tarvinnut kummassakin ammatissani, niin poliisina kuin kirjailijanakin. ”Rautahuoneen” eräässä luvussa Harjunpää on läsnä vain tehdäkseen tuota − ”lukeakseen” vaivihkaa epäillyn käyttäytymistä. Tietysti on muistettava, että ”luettava kieli” on aina hyvin moniselkoista ja yksilöllistä, joten ”lukuvirheitäkin” väistämättä sattuu. Ja juuri siksi vain faktat ovat ratkaisevia. Nykyisin tuota taitoa opetetaan poliisikoulutuksen yhteydessä.

Jo hahmotellessani ensimmäistä kirjaani oivalsin, että kykenin kirjoittaessani elvyttämään henkiin ja imemään uudelleen nahkoihini menneisiin kokemuksiin liittyneen jännityksen − ja muutkin tunteet, sellaisetkin, jotka olisi jo kernaammin unohtanut. Eläessäni tulevan kirjan tapahtumia olen puhaltanut tuon mystisen hengen romaanin henkilöihin, niin Harjunpäähän, kuin tällä kerralla myös Orvoon ja Neeaan, ja Pekkaan ja Piipposeen ja Kurreen ja Amiraaliin − ja toivon heidän hönkäisevän kaikesta kokemastaan edes aavistuksen Sinuun.

Entä kuinka kirjailijaksi tullaan? Ensimmäisen Finlandia-palkinnon saanut ja jo edesmennyt kollega Erno Paasilinna vastasi siihen tyhjentävästi: ”Ihmisen on elettävä sellainen elämä, että hänestä tulee kirjailija”.

Mutta hyvä Lukijani − astu Rautahuoneeseen.

Matti Yrjänä Joensuu, 2010.

PS. Hätäuloskäyntiä siellä ei ole.
.......................................................................................................................

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone, Otava

.......................................................................................................................

Palkinnot

Pohjoismaisten jännitysromaanikilpailun Suomen kilpailun voitto 1976
Valtion kirjallisuuspalkinto 1982
Vuoden johtolanka -palkinto 1985
Svenska Deckarakademins stora pris 1987 (kirjasta Plågoandarna)
Kirkon kirjallisuuspalkinto 1990
Vuoden johtolanka 1994
Ruotsin radion Kaliber 1995 -palkinto
Poliisin ansioristi 2003
Vuoden johtolanka 2004