 Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
Romaanieni syntyprosessi on aina ollut pitkä, mutta harvoin niin pitkä, kuin teoksen Minne tytöt kadonneet kohdalla. Sain nimittäin ensimmäisen sykäyksen jossain määrin Afganistaniin sijoittuvan tai maan asioita käsittelevään tarinaan jo keväällä 2003, jolloin osallistuin Yleisradion Kabul kutsuu –projektiin. Siinä suomalaiset ja afganistanilaiset eri alojen taiteilijat kävivät kirjeenvaihtoa työn tekemisen ehdoista kotimaissaan. Kirjeenvaihtotoverini oli runoilija Khaleda Froagh, joka suhtautui maansa jälleenrakentamiseen optimistisesti. Tarkoituksenani oli vierailla maassa jossakin käänteessä, mutta sitä vaihetta ei toistaiseksi ole tullut. Sen sijaan olen seurannut maan tapahtumia tiiviisti kaikki nämä vuodet, ja uusimmassa kirjassani lähetin sinne Maria Kallion.
Jo Väärän jäljillä –kirjaa kirjoittaessani minulle oli selvää, että Maria siirtyy perheväkivaltaprojektista kansainvälisiin tehtäviin. Nyt pääsisin viimein kirjoittamaan Afganistanista. Mutta miten Maria sinne joutuisi? Kuten uutisista tiedämme, Afganistanissa ei ole toimivia poliisivoimia, mutta niitä yritetään kovasti saada aikaan. Niinpä keksin EU-projektin, joka rakentaa maahan uutta poliisikoulua. Sen opettajia koulutetaan Suomessa, Poliisiammattikorkeakoulussa Tampereen Hervannassa. Maria on yksi opettajista, ja kun hänet kutsutaan Afganistaniin poliisikoulun avajaisiin, hän lähtee matkaan lähipiirinsä vastustuksesta huolimatta. Tyypillistä Mariaa ottaa turhia riskejä.
Kirjan avaus siis tapahtuu Afganistanissa, mutta aika pian siirrytään takaisin Suomeen ja Marialle tuttuihin maisemiin, Espoon poliisiin, jossa hän astuu täysin uuteen virkaan, Jyrki Taskisen kehittelemään epätyypillisen väkivaltarikollisuuden tutkimiseen erikoistuneeseen soluun.
Vaikka Kallio-sarja on Luminaisesta (1996) saakka sijoittunut Espoon poliisiin, olen tietoisesti ollut jäljittelemättä sen organisaatiota. Myös tämä solu on täysin omaa keksintöäni. Se antaa liikkumavapautta niin kirjailijalle kuin Mariallekin. Marian solun lähimpien työtovereitten valinnassa olin täysin itsekäs: pidän kovasti sekä Pekka Koivusta että Ville Puupposesta ja halusin taas päästä kirjoittamaan heistä. Solun ensimmäinen keissi on kolmen Espoosta lyhyen ajan sisällä kadonneen maahanmuuttajatytön jäljittäminen. Heitä yhdistää muun muassa Tapiolassa Otsolahdentiellä toimiva Tyttökerho – paikka, jossa Marian tytär, tässä teoksessa jo kolmentoista vuoden ikään ehtinyt Iidakin tapaa käydä.
Heti Kallio-sarjan alussa päätin, että sen aika kulkee samaa tahtia kuin tosielämän aika, vaikka mielestäni niin ei fiktiossa tarvitse ollakaan. Kuolemanspiraalin (1997) lopussa syntyvä Iida on siis jo teini ja Taneli täyttämässä kymmenen. Eräs sarjan aikaisemmissa osissa tavattu nuori henkilö on jo varttunut aikuiseksi ja Maria kohtaa hänet yllättävässä yhteydessä. Tästä en kerro enempää, ettei yllätys rikkoudu.
Joku ystävistäni kysyi jo muutama vuosi sitten, millainen suhde Marialla on omaan isäänsä. Nyt tuntui olevan oikea aika vastata siihen, sillä kirjan yhdeksi teemaksi oli selkeästi nousemassa isien ja tytärten suhde. Marian isän hahmotteleminen oli todella hauskaa, vaikka teenkin hänelle kirjan kuluessa aika ilkeän tempun.
Vähemmän mukavaa sen sijaan oli perehtyminen maahanmuuttoaiheiseen nettikeskusteluun. Välillä lähes menetin jo uskoni ihmiskuntaan, ja sen on paljon sanottu kaltaiseltani ihmisen hyvyyteen luottavalta optimistilta. Siksi pidän tätä kaikkein rankimpana kirjoitusprosesseistani, mutta yksi periaatteistani on aina ollut, että kirjoittaessa pitää mennä omia pelkoja päin.
En kuitenkaan halua opettaa tai edes väittää mitään, tahdon vain esittää hämmentyneitä kysymyksiä. On hyvä, jos ne herättävät lukijassa tunteita, mitä tahansa; ärtymystä, iloa, myötätuntoa. Itse nautin eniten kirjoista, jotka liikauttavat jotakin sisimmässäni.
Olen naputellut Minne tytöt kadonneet –kirjan ensimmäistä versiota kannettavalla tietokoneella mitä kummallisimmissa paikoissa, kuten Geneven ja Pariisin lentokentillä ja kaatosateen ropistessa hampurilaisen hotellihuoneen suuriin ikkunoihin. Mukaan on tarttunut paljon itse näkemääni, kuten Otsolahdentien maisemat, joihin vanhempi poikani muutti viime syksynä. Erityisen iloinen olin sitä, että saatoin antaa Marian perheelle toisen kissan. Sen osuvan nimen keksi puolestaan nuorempi poikani.
En kirjan kirjoittamisen jälkeen edelleenkään osaa vastata siihen, miten pitää menetellä kun uskonnot ja kulttuurit törmäävät yhteen. Maria kuitenkin koettaa antaa yhdenlaisen vastauksen kirjan lopussa. Ehkä se on ainoa mahdollisuus koettaa elää yhdessä erilaisten ihmisten kanssa.
Leena Lehtolainen
.......................................................................................................................
Taavi Soininvaaran kesäterveiset:
 Viikkokausia kestäneen hellejakson jälkeen laskeudun taloni kellarikerroksen viileään työhuoneeseen kirjoittamaan sinulle tervehdyksen uuden trillerini Pakonopeus julkaisun lähestyessä.
Kesäloma on yksi suurimmista syistä miksi lopetin juristinurani vuonna 2001. Kun olin koko vuoden lennellyt maailmalla ja tehnyt ympäripyöreitä työpäiviä, odotin lomaa innosta väristen. Kuvitelmat rentouttavista hetkistä mökin rannalla kuitenkin karisivat joka kesä viimeistään siinä vaiheessa kun huomasin ajavani työasioiden takia neljäntenä peräkkäisenä päivänä parinkymmenen kilometrin hiekkatietaivalta lähimpää postia kohti, faksia kun en suostunut mökilleni ottamaan.
Päätoimisena kirjailijana olen työssäni vapaa kuin kesäleski: kukaan ei ole paikalla valvomassa mitä puuhailen. Lossiksi lyöminen ei kuitenkaan kannata, piskuisessa Suomessa kun on oltava varsin tuottelias, jos aikoo elättää itsensä kynäilemällä. Suunnitelmallisuus auttaa. Pyrin jättämään kirjan ensimmäisen version kustantajalle helmikuun loppuun mennessä, ettei keväällä iskisi kiire. Ennen loman alkua kirjoitan seuraavan romaanin ensimmäiset luvut valmiiksi, etten murehtisi kesällä työpöydällä odottavaa ”tyhjää paperia” ja syksyn ja talven pimeinä iltoina ja viikonloppuina olen valmis tekemään suosiolla ylitöitä, koska tiedän siten petaavani itselleni pidemmän kesäloman.
Heinäkuun viimeisellä viikolla ilmestyvä Pakonopeus on neliosaisen Leo Kara -kirjasarjani toinen trilleri. Sen tarina sai alkunsa jo vuosia sitten, kun päätin muutaman ulkomaisen kollegan töihin ihastuttuani, että haluan tehdä tarkkaan rajatun sarjan, jonka jokaisen osan voi lukea erikseen, mutta joista silti muodostuu tiivis kokonaisuus, jossa on yhtenäinen pääjuoni. Se edellytti koko neljän kirjan sarjan juonen sekä päähenkilöiden tarinoiden suunnittelemista etukäteen. Kun tavallisesti suunnittelen romaania joitakin kuukausia, Leo Kara -sarjan valmisteluun panostin useamman vuoden. Yritin tehdä henkilöistä kiinnostavia ja yhdistää heidän elämäntarinansa kirjasarjan juoneen useilla eri tavoilla. Neljän kirjan sarjassa pystyn syventämään sekä rikosten taustoja että päähenkilöiden elämäntarinoita aivan eri tavalla kuin mitä yhden romaanin sivuilla ehtii.
Yritän löytää jokaiseen romaaniini ajankohtaisen kansainvälisen uhkakuvan, jonka ympärille kirjan juoni rakentuu. Pakonopeuden suurin teema on ihmiskauppa, yksi suurimmista rikollisuuden muodoista. Sen piirissä liikkuu valtavasti rahaa ja se aiheuttaa tavattomasti inhimillistä kärsimystä uhreilleen. Suomen tiedotusvälineissä ihmiskauppaa on käsitelty aika säästeliäästi, joten epäilen että joillekin lukijoille sen laajuus tulee yllätyksenä. Kirjallisuutta ihmiskaupasta löytyy kuitenkin hyvin ja mm. YK:n huume- ja rikostoimiston (Leo Karan työnantaja) sivuilta löytyy paljon tietoa aiheesta. Olen lukenut ihmiskaupasta kutakuinkin kaiken mitä olen käsiini saanut ja konsultoinut myös useita asiantuntijaorganisaatioita.
Hyvää loppukesää, niin minun kuin muidenkin kirjoittamien kirjojen parissa.
Taavi Soininvaara
”Komitea uskoo, sen käytössä olleen todistusaineiston perusteella, että presidentti John F. Kennedy salamurhattiin todennäköisesti salaliiton tuloksena. Komitea ei pystynyt selvittämään toisen asemiehen henkilöllisyyttä eikä salaliiton laajuutta.”
- Yhdysvaltain edustajainhuone, salamurhien erityistutkintalautakunta, Washington, D. C., 29. joulukuuta, 1978.
................................................................................................................................................
Esittely Jo Nesbøstä
Jo Nesbø – aika omin sanoin
Nuoren Nesbøn kärsimykset
Jo Nesbø on tarinankertojien sukua. Hänen äitinsä oli kirjastonhoitaja ja isä istuskeli aina iltapäivisin olohuoneessa lueskelemassa. Ja kertomassa pitkiä tarinoita, jotka lapset olivat kuulleet moneen kertaan, mutta halusivat kuulla aina uudestaan. Seitsemän vanhana Jo tempaisi kirjahyllystä William Goldingin Kärpästen herran ja pyysi isäänsä lukemaan sen. Pojan motiivina oli kirjan pelottava ja kiehtova kansi – sisältö oli toisarvoinen. Isä suostui lukemaan ja poika pohti, että hän olisi kyllä itse tehnyt tarinasta jännittävämmän. Hän oli hankkinut ikäistensä parissa mainetta kummitusjuttujen kertojana.
Jo Nesbøn suurin intohimo nuorena oli jalkapallo. Hän esiintyi ensimmäisen kerran Norjan mestaruussarjan jalkapallo-ottelussa Molden riveissä 17-vuotiaana. Tuohon aikaan hän oli varma, että tulisi vielä pelaamaan ammattilaisena Tottenhamissa, Englannissa. Koulu oli jäänyt jo taka-alalle, kun hän loukkaantui vakavasti ja haaveet jalkapallon ammattilaisuudesta saivat jäädä.
Tässä vaiheessa Jon kouluarvosanat olivat sitä tasoa, ettei mistään järkevästä juuri voinut haaveilla. Niinpä hän haki armeijan palvelukseen Pohjois-Norjaan. Selvitti välejään itsensä kanssa kolmen vuoden ajan joka ilta ja viikonloppu, luki koulukirjoja ja hieman Hamsunia ja Hemingway’tä myös. Noihin päiviin asti hän oli aina luottanut lahjoihinsa ja mennyt yli aidan matalimmasta kohdasta, mutta armeijassa hän kaivoi itsestään esiin aivan uuden piirteen: kyvyn itsekuriin. Hän suoritti lopulta ylioppilastutkinnon huippuarvosanoin. Monista mahdollisista opiskelupaikoista hän valitsi perinteikkään ja arvostetun Bergenin kauppakorkeakoulun.
Rock’n roll Hall of Fame?
Eräänä päivänä korkeakoulun kahvilassa Jon luokse tuli kaveri, joka kertoi kuulleensa tämän soittavan kitaraa. Tieto ei ehkä aivan prikulleen pitänyt paikkaansa, mutta Jo ei torjunut kaveria ja pääsi kitaristiksi heviä soittavaan bändiin De Tusen Hjem (Tuhannet kodit). Bändi oli niin huono, että laulaja toisensa jälkeen erosi siitä ja lopulta Jo huomasi seisovansa mikkitelineen takana laulamassa. Tämä bändi ei koskaan lyönyt itseään läpi, mutta se jätti nuoreen ekonomiin laulujen kirjoittamisen tarpeen. Niin, ja levytti se yhden keräilykappaleeksi jääneen singlen.
Lopetettuaan opintonsa Jo Nesbø meni oslolaiseen pankkiin töihin ja jatkoi laulujen kirjoittamista aina, kun energiaa jäi. Eräänä iltana nuori jazz-basisti kuunteli hänen laulujaan. Seuraavana päivänä he perustivat bändin nimeltä Di derre (Ne siellä). Vuoden kuluttua he tekivät kiertueita. Kahden vuoden kuluttua heillä oli levytyssopimus. Heidän toisesta levystään tuli Norjan myydyin levy vuosikausiin ja heidän konserttinsa myytiin hetkessä loppuun. Heistä oli tullut pop-tähtiä.
Jo Nesbø ei halunnut olla taloudellisesti riippuvainen musiikin tekemisestä ja pysytteli yhä meklarin hommissaan. Hän opiskeli myös lisää ruvetakseen analyytikoksi. Hänet löydettiin suuren firman osastopäälliköksi. Puolitoista vuotta myöhemmin hän kertoi sekä bändille että firmansa pomolle tarvitsevansa puolen vuoden vapaan. Hän hyppäsi Australian koneeseen, jätti kaiken taakseen mutta otti mukaansa kannettavan tietokoneen.
Häntä oli pyydetty kirjoittamaan kirja muusikon elämästä. Hän ajatteli olevansa valmis kirjoittamaan romaanin. Mutta sen pitäisi kirjoittamisen arvoinen siinä mielessä kuin Aksel Sandemose tarkoitti eli kertoa rakkaudesta ja murhasta. Pitkän lennon aikana hän alkoi suunnitella tarinaa, jota hän alkoi myös kirjoittaa välittömästi saavuttuaan hotellille. Tarinaa Sydneihin laskeutuneesta miehestä nimeltä Harry...
Kirjailijan synty
Palattuaan Australiasta Jo jatkoi kirjoittamista yötäpäivää vielä kolmen viikon ajan. Hän lähetti valmistuneen käsikirjoituksen kustantamoon nimimerkin suojissa varmistaaksen sen, ettei häntä kohdella pop-tähtenä vaan kirjoittajana. Hän palasi töihin ja ymmärsi, että hänellä oli kaikki mitä toivoa vain saattoi: asunto, ei velkoja, ylipalkattu työ ja hieno bändi. Vain aikaa puuttui. Ja sitä järjestyi helpoimmin sanoutumalla irti siitä ylipalkatusta päivätyöstä.
Seuraavat kolme viikkoa menivät ihmetellessä. Sitten, eräänä aamuna, puhelin soi. ”Onko Kim Erik Lokker?” Kyllä. ”Haluaisimme julkaista käsikirjoituksenne.”
Kustantamossa nimimerkin käyttöä ihmeteltiin. Esikoiskirjailija kertoi olevansa Jo Nesbø. Ei reaktiota. Joten hän selvitteli kurkkuaan ja kertoi olevansa Di derre -yhtyeen laulaja. Ei mitään. Kunnes kaksi kustantamon ihmistä alkoi tapailla erästä laulua. Erään toisen bändin laulua.
Syksyllä 1997 kirja julkaistiin nimellä Flaggermusmannen (suom. Lepakkomies, 2001). Harry Hole -nimisen oslolaispoliisin esitellyt rikosromaani palkittiin ensin Norjan parhaana ja sitten vielä Pohjoismaiden parhaana.
Ei hullumpi aloitus, ja jatkoakin on seurannut.
Varsinainen kansainvälinen läpimurtoromaani on ollut alun perin vuonna 2000 ilmestynyt Rødstrupe (suom. Punarinta, 2005). Romaani muodostaa yhdessä Sorgenfrin (Suruton, 2005) ja Marekorsin (Veritimantit, 2006) kanssa ns. Oslo-trilogian, jossa Harry Hole kamppailee rikollisten ohella toisen poliisin, Tom Waalerin, kanssa.
Viime vuonna ilmestyi Panserhjerte, joka nyt on ilmestynyt suomeksi nimellä Panssarisydän. Se on järjestyksessään seitsemäs Harry Hole -romaani. Ne ovat kaikki ilmestyneet Outi Mennan suomennoksina. Ne ovat kaikki saavuttaneet niin kriitikoiden kuin lukijoiden suosion. Ja Panssarisydän on – vaikka sitä ei pidetty edes mahdollisena – taas kerran lyönyt aiemmat ennätykset Norjassa. Ja jälleen tuli palkinto. Ja Tanskassa myös.
Jo nesbøn rikoskirjoissa on olemassa se kahdeksaskin veljes – Kukkulan kuningas (Hodejegerne) – johon perustuva elokuva tulee ensi-iltaan näillä näkymin syksyllä 2011. Sen tuotot ovat menneet lukutaitokampanjaan kehitysmaissa.
Saatuaan useita palkintoja ja tavoitettuaan miljoonia lukijoita Jo Nesbø yhä laulaa ja soittaa kitaraa Di derressä.
Täytyyhän miehellä olla harrastus.
Harry Hole – ristiriitainen sankari
Harry Hole on sitä sorttia, jota ajaa yhtä paljon eteenpäin niin hänen valoisa kuin pimeäkin puolensa. Hän sekä uskoo ettei usko rooliinsa lainvartijana. Kun Harry joutuu tunteidensa valtaan, ne saattavat syrjäyttää hänen periaatteensa noudattaa lainsäädäntöä. Hän voi pyrkiä päämääräänsä niin vihan vallassa ja kostonhimonsa kanssa kamppaillen, että on ajoittain täysin poissa tolaltaan vastustajiensa suhteen. Ja yhtäkkiä hän voi taas olla myötätuntoinen lainrikkojalle, jopa kiintyä tähän. Hänessä on ilmeisiä vikoja. Kuten kaikilla kiinnostavilla sankareilla, on Harryllakin Akilleen kantapäänsä, ja hänen tapauksessaan se on alkoholi.
Yhä useammat meistä lukijoista ovat huolissaan siitä, miten se Harry oikein pärjää. Ja onko sen pakko aina mennä suin päin vaaraan?
Ja vastaus lienee, että minkäs sitä mies luonnolleen mahtaa.
- Vapaasti Jo Nesbøn omaelämäkerrallista kirjoitusta seuraten ylös kirjannut kustannuspäällikkö Timo Ernamo.
............................................................................................................................................
Eppu Nuotion terveiset Dekkarimaailmalle
 Kirjailija kuvittelee lukijan
Asun Hiittisten saarella, lossi- ja laivamatkan päässä, keskellä Saaristomerta. Suuret koirat partioivat pihallani, mutta eipä sinne kukaan muutenkaan eksyisi. Siellä, hiljaisessa saaristokylässä kirjoitan kirjojani. Se on kaltaiselleni hälyisälle ihmiselle hyvä paikka. Olen oppinut pitämään hiljaisuutta suurena ylellisyytenä.
Vuonna 1992 jäin Jyväskylän kaupunginteatterista näyttelijän työstä äitiyslomalle ja sitten kokonaan kotiin. Olin kirjoittanut kaiken aikaa teatterityön ohessa ja kolmannen lapsen syntyessä oli hyvä paikka kääntää uusi sivu elämässä: realistina tiesin, että pääkaupunkiseutu on täynnä hienoja näyttelijöitä ja kilpailu on kovaa. En halunnut työttömäksi näyttelijäksi ja tein päätöksen pysyä kotona.
Olen kasvanut kirjoittajaksi kirjoittamalla, olen kirjoittanut vuosien aikana valtavasti . Teattereille, televisiolle, radiolle, lehtiin, Unicefille. Olen kirjoittanut vauvoille ja vanhuksille, lapsille ja nuorille, aikuisille ja itseään aikuisina pitäville. Olen kirjoittanut lauluja ja pakertanut tuotantoon päätymättömien tv-käsikirjoitusten kimpussa vuosikausia.
Dekkarit ovat aina kuuluneet minun elämässäni kesään ja lomaan. Kun kaksikymmentäviisi vuotta sitten lähdin mieheni kanssa elämäni ensimmäiselle avomeripurjehdukselle kannoin kassillisen dekkareita veneeseen. Me luimme ne kaikki. Ensimmäinen kokonaan yhdessä lukemamme sarja oli Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön kymmenosainen Romanen om ett brott, komisario Beck-sarja.
Kun MUSTAN, ensimmäisen rikosromaanini julkaisuajankohtaa mietittiin olin ehdottomasti kevään kannalla ja keväällä se ilmestyikin aivan kuten koko sarjakin.
Mustan jälkeen ovat ilmestyneet MAKSU, KOSTO, VARJO ja nyt viimeisimpänä PAINE.
Yksittäisten rikostapausten alla on kaiken aikaa kulkenut kirjani päähenkilön, Pii Marinin oma tarina, tarina identiteetistä, ulkopuolisuudesta ja ennakkoluuloista. Nyt se kertomus lähenee loppuaan.
Kirjoitan usein naisiin kohdistuvasta väkivallasta, henkisestä ja fyysisestä. Miksikö? Siksi, että naisten tarinat jäävät helposti yhä edelleen tässäkin maailman tasa-arvoisimmaksi sanotussa maassa marginaaliin. Mieslukija lähetti palautteen: ”Kiitos kirjoistasi. Niiden kautta meikäläinenkin pääsee naisen pään sisälle”.
Ja onhan kirjoissani vankka miesedustuskin. Koko komppania pätevästä ja rauhallisesta Juha Heinosta Akbar Linsan kautta Kusipää Kaartiseen ja Räyhä Rissaseen.
PAINEESSA Pii ja hänen ihana ylikomisarionsa saavat vähän onneakin. Minusta he olivat sen ansainneet. Niin kuin olisi ansainnut myös Iris, jonka entinen avomies ei suostu muuttamaan Iriksen omistamasta asunnosta pois. Eikä häntä lain mukaan voi sieltä uloskaan heittää. Ja kun Iriksen mies vielä on niin tavattoman mukava ja Iris puolestaan…
Sattumalta juuri PAINEEN ilmestymisen aikaan eduskunnassa alkoi parisuhdelain käsittely. Vihdoinkin!
Kirjoittaessani en ajattele lukijoita vaan tarinaa ja sen ongelmia, mutta sitten kun kirja on valmis… Silloin minä mietin kuka kirjan ottaa käteensä, mietin mitä lukija siitä ajattelee ja puhuuko hän siitä jollekin. Mietin missä kirja kulkee lukijan mukana ja millaisia ajatuksia lukijan päässä risteilee. Kirjailija kuvittelee lukijan ja siksi ilahtuu kun sellaisen oikeasti kohtaa.
PAINE alkaa kahdella sitaatilla. Toinen, se jälkimmäinen on laulu, jota Piin veli, Joel, soittaa kirjassa Irikselle. Laulun nimi on Lonely ja laulaja on Yeal Naim. Tästä http://www.youtube.com/watch?v=DzDpHQK4bcw voit kuunnella sen. You are not alone. Et ole yksin.
Laulun myötä toivotan sinulle hyvää kesää. Kirjakassi mukaan ja lomalle!
ep.pus
Eppu Nuotio
............................................................................................................................................
Marko Leinon terveiset Dekkarimaailmalle
 Suomalainen Kirjakauppa antoi minulle mahdollisuuden kirjoittaa teille lukijoille tervehdyksen, joten ajattelin kertoa muutamalla rivillä hieman itsestäni, kirjailijan työstäni ja tietysti dekkaritrilogiastani, jonka toinen osa Ansa palkittiin muutama viikko Vuoden johtolanka -palkinnolla.
Olen toistakymmentä vuotta elättänyt itseni kirjoittamalla eli vapaana kirjailijana. Erakkomaisen luonteeni vuoksi kartan julkisia esiintymisiä ja julkisuutta ylipäätään. Totta kai haluan, että nimeni on ostavalle yleisölle tuttu, mutta kasvoja nimeni takana ei sitten tarvitsekaan tunnistaa. Olen ajatellut niin, että kirjojeni täytyy puhua puolestaan, ei niinkään kirjailijan: teos on joko hyvä tai huono, on sen kirjoittaja sitten kuinka mukava huuliveikko tahansa. Annan toki silloin tällöin haastatteluja lehdistölle, mutta lähtökohtaisesti julkisuus on aikamoinen vankila, jos sitä tarkemmin pohtii, ja hyötysuhde kirjailijan tai kenen tahansa julkisuuden valokiilaan astuneen kannalta aika heikko.
Vuosien varrella kynästäni on romaanien lisäksi syntynyt niin näytelmiä, lastenkirjoja kuin elokuvakäsikirjoituksiakin, joista mainittakoon muun muassa Rööperi, Tummien perhosten koti, Matti, V2 — Jäätynyt enkeli, Minä ja Morrison ja tietenkin Joulutarina, joka perustui omaan samannimiseen koko perheen lukuromaaniini.
Rikosromaanitrilogiaa aloin rakentaa vuosituhannen alkupuolella. Halusin kirjoittaa temaattisesti eheän kokonaisuuden, jossa käsittelen minua kiinnostavia ihmisyydenpiirteitä rikostarinoiden kautta. Ei varmaan tule yllätyksenä, että kiinnostukseni tämän trilogian kohdalla suuntautuu pääasiassa niihin pimeimpiin puoliimme.
Trilogian ensimmäinen osa Epäilys ilmestyi vuonna 2004 ja toinen osa Ansa viime syksynä. Olin tosi tyytyväinen, kun Epäilys sai kiittäviä arvosteluja lehdissä, mutta suurelta yleisöltä romaani meni melko lailla ohi. Kun trilogian toinen osa Ansa voitti helmikuussa Vuoden johtolanka 2010 -palkinnon, olinkin sitten iloisesti yllättynyt: olin jo ehtinyt ajatella, että kirjojeni teemat ja kirjoitustyylini eivät ehkä istu suomalaiseen makuun. Oli kerrankin mukava huomata olevansa väärässä! Ansan menestys ja Epäilyksen uudelleenjulkaisu pokkarina antavat mukavasti potkua myös trilogian päätösosalle Saastan kirjoittamiselle, joka ilmestyy näillä näkymin vuonna 2012.
Miksi viimeinen osa tulee vasta 2012, joku saattaa ihmetellä. Siihen on selkeä syy. Rikosromaanin kirjoittaminen on minulle henkisesti raskas urakka, koska aina (mitä tahansa) kirjoittaessani eläydyn luomaani maailman ja siihen kuuluvien hahmojen sisäiseen maailmaan erittäin voimakkaasti; jopa niin, että kirjoitusprosessin ollessa päällä mielikuvitusmaailmani on minulle vahvempi kuin tämä yhteinen todellisuutemme. Kuten arvata saattaa, esimerkiksi sarjamurhaajan päänsisäisessä maailmassa istuminen ei ole niitä kaikkein miellyttävämpiä kokemuksia. Minä siis yksinkertaisesti tarvitsen oman mielenterveyteni tähden dekkareiden väliin muita, tyystin toisenlaisia kirjoitustöitä jaksaakseni taas sukeltaa kuukausiksi noihin sysimustiin, armottomiin maisemiin. Ehkä juuri tämän vahvan, mutta sangen raskaan eläytymiseni kautta kirjojeni henkilöhahmot koetaan uskottaviksi ja aidoiksi.
Mitä siis ennen Saastaa? Tällä hetkellä olen viimeistelemässä syksyllä ilmestyvää romaania Kotirauha. Olen kirjoittamassa samasta tarinasta myös elokuvaa, jonka ensi-ilta on 2011. Niin ja kauan odotetun Mannerheim-elokuvan kuvaukset alkavat vihdoin syksyllä, tuossa projektissa olen mukana yhtenä kolmesta käsikirjoittajasta. Kesäksi pitäisi vielä ehtiä jossain välissä naputella 33-osainen (kevyt) kesädekkari. Ja kaksi uutta elokuvaprojektiakin on jo työpöydänkulmalla odottamassa käynnistymistään. Vaikka tässä olisi kiva kertoilla kuulumisistaan pitempäänkin, niin näyttää siltä, että minun on parempi kiiruhtaa takaisin töihin!
Parhain terveisin ja viihdyttäviä lukuhetkiä Ansan ja Epäilyksen parissa toivottaen,
Marko Leino
............................................................................................................................................
Jarkko Sipilä kertoo kirjoittamisesta...
 Aika usein tulee kysymyksiä siitä, mistä keksit dekkareittesi juonet ja miten kirjoitat.
Tärkein asia on kirjan teema. Se tarkoittaa aihepiiriä, jossa juoni liikkuu. Toisinaan se voi olla aika yksinkertainenkin, kuten ensimmäisen Takamäki-dekkarin poliittinen murha. Joissain kirjoissa teema on ollut laajempikin, kuten terrorismin ilmentyminen Suomessa tai ongelmat poliisin peitetoiminnassa ja todistajansuojelussa.
Tietysti tämän teeman pitäisi olla vielä ajankohtainenkin. Se vaatii aina miettimistä, mikä voisi olla pinnalla vuoden päästä.
Kirjan suunnittelu alkaa tämän teeman kautta nimittäin noin vuotta aikaisemmin kuin kirja julkaistaan. Kesän 2010 Takamäki-dekkari on siis mietitty kesällä 2009.
Teeman jälkeen vuorossa on varsinaisen juonen rakentaminen. Samalla syntyvät kirjan henkilöt. Poliisit dekkareissani ovat tietysti pitkälti samat, joten heidän elämänsä jatkuu. Sen sijaan rikolliset ovat useimmiten uusia ja tällöin heille on luotavat tausta. Miltä he näyttävät? Mikä heille on tärkeintä? Mikä ajaa eteenpäin? Mitä he tavoittelevat?
Rikoskomisario Kari Takamäellä ei ole varsinaista esikuvaa, joskin olen monesta oikeasta poliisista ottanut piirteitä. Joissain dekkareissa poliisipäähenkilö on moniongelmainen juoppo, mutta tosielämässä saatujen havaintojen mukaan äärimmäisen harva oikea poliisi on tällainen. Niinpä Takamäki elää kunnollista perhe-elämää, juo ehkä kaksi pulloa olutta saunan jälkeen ja ajaa farmarimallisella Toyotalla.
Juonen rakentamisen kaava on yksinkertaista. Ensin pitkä huokaus ja word-dokumentti auki. Sen jälkeen kirjoitan siihen numerot 1-30. Ne kuvaavat kirjan lukuja. Vähitellen siihen alkaa syntyä tarina. Yleensä juonen kehittely vie pari kuukautta. Dokumentin perään kerään aiheesta taustatietoa, jotta kaikki materiaali on lähellä kirjoitusvaiheessa.
Poliisitutkintaan olen tietysti perehtynyt rikostoimittajan työssä, joka vie usein poliisiasemille, oikeussaleihin ja jopa rikospaikoille. Yritän pyrkiä siihen, että poliisimaailmaa kuvattaisiin mahdollisimman realistisesti. Itse tarinat ovat tietysti fiktiota. Tällainen realistinen poliisiromaani on siitä hankala laji, että juonen ja tekijöiden motiivien pitää olla uskottavia. Oikean elämän tapahtumat ovat usein kummallisempia, eikä rikoksille aina löydy motiivia. Kirjoissa sellainen pitää olla.
Itse kirjoittamisen aloitan vasta kun juoni on valmis. Se kestää myös pari-kolme kuukautta. Toisinaan se voi edetä rivakasti, mutta väliin saattaa tulla kahdenkin viikon taukoja, jos rikosuutisointi pitää kiireisenä. Yleensä kirjoitan vapaapäivinä, iltaisin ja öisin.
Viimeinen ja oikeastaan raskain vaihe on käsittely. Käyn kirjan läpi kahdesti ennen kuin lähetän sen muutamalle tutulle koelukuun ja heidän kommenttien perusteella muokkaan tarinaa vielä lisää. Viimeisessä vaiheessa mukaan tulee kustannustoimittaja, joka lopulta työstää kirjan valmiiksi.
Pääsanoma dekkareissani on se, että maailma voi olla aika kylmä paikka. Kirjoissa lukijat pääsevät kurkistamaan sellaiseen miljööseen, jota he eivät tavallisesti näe. Ensisijaisen tärkeää on kuitenkin se, että kirjat viihdyttävät lukijaa. Dekkareiden kirjoittaminen on myös hauskaa. Kun oikeassa työssä kaiken raportoinnin pitää olla totta, niin kirjojen juonia kehitellessä saan itse päättää tapahtumista.
........................................................................................................................................ |